Vauvakupla puhkeaa jossain vaiheessa, se on väistämätöntä. Mutta mitä äidille tapahtuu sitten, kun vauvasta tulee jo taapero? Tässä jutussa kerron vähän omia ajatuksiani ja kokemuksiani vauvavuodesta ja sen jälkeisestä identiteettikriisistä.

Vauvavuosi on ihanaa aikaa…tai sitten ei

Sinäkin olet varmaan kuullut muiden äitien ylistävän vauvavuoden ihanuutta. ”Voi, se kestää niin vähän aikaa, nauti siitä!” ja ”Vauvasi on pieni vain hetken, ota kaikki ilo irti vauvavuodesta!” ovat lausahduksia, joita kuului ympäriltä jatkuvasti.

Tuota hehkutusta oli todella vaikeaa ymmärtää silloin, kun itse rämpi päivästä seuraavaan univeloissa. Silmäpussien ja väsymyksen alta oli joskus vaikea nähdä, mistä muut äidit oikein repivät vauvavuoden hehkutuspuheet.

Ehkä heidän vauvansa nukkui kuin unelma? Ehkä heillä oli säännöllisesti omaa aikaa hyvän tukiverkoston ansiosta? Tai ehkä heillä oli jo karttunut kokemusta pienten vauvojen hoidosta ja he osasivat suhtautua vaiheeseen positiivisemmin?

Niin tai näin, koin välillä jopa syyllisyyttä siitä, etten ”nauttinut vauvavuodesta” niin kuin olisi ilmeisesti kuulunut. Minusta vauvavuosi oli pitkälti tylsyyttä ja väsymystä vastaan taistelemista, varsinkin koronarajoitusten aikana.

Mitä ystävyyssuhteille tapahtuu silloin, kun saa ensimmäisen lapsen?

Vauvakupla puhkeaa, mutta ei se ole välttämättä huono asia

Kyllä vauvavuodessa oli hyvätkin hetkensä, en kiellä sitä. Imettäminen oli alussa koettujen kipujen jälkeen ihan mukavaa sen noin 8 kuukautta, jota imetystä kesti. Oli ihanaa, kun vauva tuhisi sylissä tai sängyssä vieressäni. Oli kaunista kuulla hänen ensi jokeltelunsa ja nähdä hänen ensimmäiset hymynsä. Oli hienoa olla tukemassa Beiben ensiaskeleita ja ymmärtää, kuinka hän pikku hiljaa kiinnostuisi maailmasta yhä enenevissä määrin.

Silti, totuuden nimissä on sanottava, että nautin huomattavasti enemmän näistä taaperovuosista. Huolimatta Taaperoksi muuttuneen Beiben välillä voimakkaistakin tahdonilmauksista ja siitä, etteivät arkiset asiat aina suju, vauvavuoden jälkeen lapsen kanssa oleminen on kyllä ollut paljon kivempaa.

Nautin siitä, kun voin tehdä yhdessä Taaperon kanssa kaikennäköistä. Voimme lähteä puistoon leikkimään (ja joskus hän jopa kävelee sinne aivan itse!). Voimme tutkia kaikkea jännää yhdessä. Hän osaa toimia ohjeiden mukaan (ainakin toisinaan) ja on kiinnostunut ympäristöstään. Taaperoni on hurjan hauska, taitava ja kekseliäs, ja hänen kanssaan on useimmiten superkivaa viettää aikaa!

Samaan aikaan olen kuitenkin edelleen äiti, jonka syliin Taapero kapuaa ja jolta hän saa tukea vaikeissa hetkissä. Halaan ja silitän, ja asetan rajat turvalliselle toiminnalle. Se johdattaa minut toisinaan pohtimaan isoja kysymyksiä: mitä haluan opettaa maailmasta lapselleni? Mitkä ovat perusteet kieltää tai sallia jokin asia? Miten kasvatan lapsestani tasapainoisen ihmisen? Näiden kokemusten ja pohdintojen myötä kasvan itsekin.

Silloin kun vauvakupla puhkeaa, joudut kohtaamaan taas tämän

Nyt jälkikäteen ymmärrän myös toisen näkökulman siihen, miksi vauvavuotta ja -kuplaa hehkutetaan. Tämä on aikaa, jolloin paitsi pitää, myös SAA keskittyä vain vauvaan! Toisin sanoen, ei tarvitse miettiä omaa elämää ja tehdä siihen liittyviä valintoja.

Ei tarvitse stressata työelämästä tai kokea valinta-ahdistusta vapaa-ajan vieton lukemattomista mahdollisuuksista. Lähes kaikki aika menee kuitenkin vauvan kanssa. Minä itse en tarvinnut juuri mitään, enkä halunnut mitään erikoista, koska elämäni keskipiste niiden muutamien kuukausien ajan oli lapseni.

Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei ole kestävä vaihe, eikä jatku loputtomiin. Vauvakupla puhkeaa ja ”oman elämän” osuus vanhemman ajankäytöstä alkaa kasvaa pikku hiljaa lapsen kasvaessa isommaksi. Kaikki se, minkä jätti taakseen, tulee takaisin eteen vauvavuoden mentyä (toisilla aiemmin ja toisilla myöhemmin).

Itse olin jättänyt taakse ahdistuksen siitä, että mitä oikeasti haluaisin tehdä työkseni ja mitä haluan elämältäni (äitiyden ja lapsen lisäksi). Tähän liittyvät pohdinnat ja stressi siitä, miten turvaan toimeentulon ja samalla varmistan, että saan viettää aikaa lapseni kanssa. Koin pelkoa ja ahdistusta: uskaltaisinko olla rohkea ja tehdä omat valintani, vaikka muut ympärilläni eläisivät elämäänsä eri tavalla?

Valintani antavat mallia lapselleni

Identiteettikriisi ei välttämättä ala heti silloin, kun vauvakupla puhkeaa. Omalla kohdallani muut asiat menivät edelle: univeloista toipuminen ja elämän uudelleen järjestäminen eron jälkeen tulivat ensin. Kun Beibe oli reilu 2-vuotias, aloin toden teolla miettiä sitä, kuka olen ja mitä haluan elämältäni.

Olin jo aiemmin tehnyt päätökseni: minun pitää tehdä valintoja, jotka johdattavat minua kohti unelmiani, vaikka muut eivät valintojani aina hyväksyisikään. Minun pitää tehdä näin paitsi itseni takia, myös siksi, että näytän lapselleni mallia rohkeudesta ja siitä, että omilla valinnoilla on merkitystä elämänkulussa.

Olin jo tämän päätöksen myötä siirtynyt yrittäjäksi, opetellut sanomaan ”ei” minua kuormittaville asioille ja alkanut antaa aikaani enemmän sellaisille asioille, joiden tiesin tekevän minulle hyvää. Mutta silti koin edelleen ahdistusta. Jos joku olisi tuolloin kysynyt minulta ”Mistä asioista tykkäät?”, en olisi osannut kauhean hyvin vastata. Siitä tiesin, että minun pitää löytää itseni uudelleen.

Perustin tämän blogin aikoinaan siksi, että mielestäni lapsen saaminen on ihmiselämän yksi isoimmista murroksista. Olen edelleen tätä mieltä, sillä vanhemmuuden tuoma henkinen kasvu on ollut sellaista, mitä ei ennalta pysty kukaan arvaamaan.

Tätä kirjoittaessani Beibe on jo touhukas taapero ja identiteettikriisi alkaa olla selätetty. Kirjoitan jatkossakin lapsenhoitoon liittyviä juttuja, mutta enenevissä määrin tulet löytämään Eka lapsi -blogista sisältöä myös omaan elämääni liittyen: millaista elämä on äitinä ja naisena, joka tavoittelee unelmaelämäänsä. Tietysti jaan sinulle myös vinkit siitä, miten elämästä voi tehdä selkeämpää ja nautittavampaa, ja miten omannäköistä elämää voi lähteä pienin askelin toteuttamaan.

Kiitos, että olet matkalla mukana ja toivottavasti viihdyt blogin parissa jatkossakin! <3

Lapsiperheessä metatyötä riittää, ja tämän vuoksi se on niin uuvuttavaa >>